Kukaan ei pärjää yksin...

Sisareni tytär palasi rippileiriltä. Hän kertoi innoissaan viikon tapahtumista.
Päällimmäisenä mielessä oli leiripapin ehdotus, että nuoret kertoisivat toisilleen elämän varrella tapahtuneista isoista asioista.
"Me itkettiin niin paljon!", siskon tyttöni huokaisi. Puhuttiinhan isoista asioista.
"Senkin itkupillit", olivat teini-ikäiset tosimiehet kiusoitelleet.
Oli sovittu, että kuulijat saivat aina esittää kysymyksiä, jos halusivat. Oppisivathan he näin toisten kokemuksista.
Sukulaistyttö kertoi myös oman elämänsä isosta käännekohdasta, 18-vuotiaan veljensä kuolemasta. Yllättävästä ja koko perhettä sekä sukua järisyttävästä tapahtumasta, jonka tyttö muisti elävästi vielä vuosien jälkeen. Ymmärrettävästi.
Ei esitetty kysymyksiä...
Taisi olla hiukan rankempi tuo tytön kertoma tarina. Mutta tilaisuuden jälkeen aiemmin pilkkalauseita heitelleet pojat olivat tulleet kysymään, mitä tapahtui. Joitain ajatuksia oli kaikesta päätellen poikienkin päässä herännyt.

Leirin päätyttyä tuli konfirmaatiotilaisuuden aika. Leiripappi piti oman puheenvuoronsa.
"Jos ette mitään muuta yhteisestä viikostamme muista, niin muistakaa ainakin yksi asia", pappi sanoi ja jatkoi: "Muistakaa, että kukaan meistä ei pärjää yksin".
Olipa viisas mies.
Nykynuori - kuten moni aikuinenkin - elää sellaisessa hyvinvoinnin ja kulutuksen valtameressä, että melkein kaikki haluamamme on vain kurkotuksen päässä. Vanhemmat pystyvät ja haluavat antaa lapsilleen parasta mahdollista. Luonnollisesti. Jos lapsi vain osaa pyytää.
Yltäkylläisyydessämme ja itsenäisen toimeentulon kuplassa saatamme jopa hetken luulla, että emme muita tarvitse. Teemmehän rankasti töitä itsenäisesti toimeen tullaksemme.
Sokerin kaapista loppuessa ei tarvitse enää mennä kolkuttelemaan naapurin ovea. Lähikauppahan on auki melkein vuorokauden ympäri.
Asuntovelka on periaatteessa maksettu ja muutenkin pystymme seisomaan omilla jaloilla. Itsenäisenä ja ilman toisten tukea. Näin olemme oppineet, ja ehkä opettaneetkin.

Mutta elämällä on myös toinen puolensa. Meille jokaiselle koittaa ennemmin tai myöhemmin aika, jolloin tarvitsemme tukijaa ja ystävää - tai joku tarvitsee meitä. Siksi papin sanat olivat mielestäni niin arvokkaat. Nuorille, jotka saattavat hetken luulla, että kaikki mitä tarvitsen on juuri tässä (tai vanhempien kukkarossa). Tai meille vanhemmillekin...
Toivon todellakin, että muistaisimme papin sanat.
Sillä me todellakin tarvitsemme toisiamme pärjätäksemme. Työssä ja yksityiselämässä.
Ja yhdessä olemme sitä paitsi vielä vahvempia...

Kuva:freedigitalphotos.net/photostock

Ruoka - ystävä vai vihollinen?

Tunnetko syyllisyyttä syömisestä?
Oletko epävarma, syötkö oikein vai et?
Et ole ainoa.
Olen miettinyt, mistä ihmeestä tuo voisi johtua.
Olemme tehneet elämisestä vaikeampaa kuin se todellisuudessa on?
Syömisestäkin!
Onko sitten ihme, jos emme siinä onnistu?

Tämä koskettaa hiukan aiempaa blogiani uusavuttomuudesta:
Saamme kyllä joka suunnalta yksityiskohtaisia ohjeita siitä, kuinka paljon, mitä ja milloin meidän tulee syödä. Melkein odottammekin milligrammoja ja yksityiskohtaisia neuvoja. Askel askeleelta ja kädestä taluttaen. Aivan kuin perinteisessä ruokaohjeessa.  Uskomme, että muuten emme onnistu.
Mutta hyvä kokkikin osaa soveltaa...

Turun Sanomat kosketti aihetta 5.4. digilehdessään kertoessaan, kuinka brasilialiset ovat esittäneet ravitsemussuosituksensa. Voisimmeko me oppia jotain allaolevista, hienosti koostetuista ohjeista?

1) PERUSTA RUOKAVALIOSI LUONNOLLISILLE tai mahdollisimman vähän prosessoiduille ruuille.
2) KÄYTÄ ÖLJYJÄ, rasvoja, suolaa ja sokeria pienissä määrin luonnollisten ruokien maustamiseen. Niiden maltillinen käyttö on osa herkullista ruokavaliota.
3) SYÖ SÄÄNNÖLLISESTI ja huolellisesti sopivissa ympäristöissä ja jos mahdollista, muiden seurassa.
4)  KEHITÄ, HARJOITTELE ja JAA kokkaustaitoja.
5) SUUNNITTELE AJANKÄYTTÖSI niin, että ruuasta ja syömisestä tulee elämässäsi tärkeää. "Tee ruoan laitosta ja aterioista leppoisia ja nautinnollisia hetkiä."
6) SUHTAUDU VAROEN ruoan mainontaan ja markkinointiin. "Mainonnan pääasiallinen tarkoitus on lisätä tuotteiden myyntiä, ei jakaa tietoa ja kouluttaa ihmisiä."
7) OLE KRIITTINEN ja opeta lapset suhtautumaan kriittisesti kaikenlaiseen ruoan mainostukseen ja markkinointiin.
8) SYÖ ALKUTUOTTEITA.
9) KOKKAA ITSE.
10) NAUTI RUUASTA ja ruokahetkestä.

Kuva: freedigitalphotos.net/photostock

HIENOA!
Ruoasta ja ruokailusta on tehty osa inhimillistä elämää. Konkretia ja käytännöllisyys puhuttelevat - ainakin minua - paljon enemmän kuin lukuisat monimutkaiset taulukot ja mittayksiköt...joihin neuvot tietysti perustuvat. Älkää nyt ymmärtäkö minua väärin. Tutkimus kaiken taustalla on tärkeää mutta se, miten asiat esitämme, on ainakin yhtä tärkeää!.

On totta, että moderni, länsimainen elämäntapa ja mahdollisuudet hankkia melkein mitä vain saavat meidät joskus sortumaan helppoihin - ja usein huonoihin - vaihtoehtoihin. Itseään on helppo "hemmotella" liikaa herkuilla, joita emme oikeasti tarvitse. Siksi meitä pitää välillä herätellä huomaamaan todellisuus.

Onko jakamamme nippelitieto mennyt kuitenkaan perille? Syödäänkö nykyään terveellisemmin? Pysyykö painomme paremmin kurissa?
Vai pitäisikö meidänkin oppia viestimään ravitsemuksesta käytännöllisemmin...?

Voisi kuvitella, että Brasiliassa koulutustaso on keskimäärin alempi kuin meillä Suomessa, ja siksi heille ohjeet pitää antaa mahdollisimman käytännöllisesti. Mutta onko meissä sittenkään niin paljon eroa? Kuullostavatko ohjeet meidän korvaan huonommilta?
Mielestäni ne voisivat olla hyväksi avuksi myös meille. Uudella tavalla.
Olisiko aika suhtautua ruokaan hiukan rennommin - ja inhimillisemmin?

Elämäntapojen uusavuttomat?

Onko Sinulla jo sovellus, joka ilmoittaa, milloin on hyvä liikkua syödä, juoda?
Ranneke, joka ilmoittaa, milloin olet saanut päivän liikkumissaldon täyteen.
Parhaimmilla, niin kutsutuilla biohakkereilla, on laite laitteen perään. Koneet ilmoittavat mielentilan ja unen laadun, monesta muusta asiasta puhumattakaan.
Tuo on niin tätä päivää!
Jos ei ole koneita tai laitteita apuna, niin ainakin joku pitää olla neuvomassa, mitä tehdä ja koska.
Moni saattaa jopa toivoa, että kunpa tuon kaiken voisi saada pillerinä. Elämä olisi niin paljon helpompaa...

Herää kysymys, miten ihmeessä esi-isämme pysyivät hengissä, kun kaikkea tuota ei ollut edes kuviteltu - saati sitten olemassa.
Missä on luonnollinen nälän tunne, joka kertoo, milloin on hyvä syödä?
Miksemme osaa enää itse sanoa, koska pitää hetki hengähtää tai koska on sopiva nukkumaanmenoaika?
Miksi liike arjessa ei ole enää luonnollinen osa tekemistämme?
Olemmeko kadottaneet luonnollisen tavan tunnistaa kehomme kertomat tärkeät viestit?

Itse asiassa monien ylipainoisten ongelma ei olekaan se, mitä syödään, vaan miten. Monilla ruokarytmi on kadonnut. Hiipivää näläntunnetta ei enää osata aistia. Aterioita laiminlyödään ja näläntunteeseen vastataan vasta, kun sen huutoa ei enää voi olla kuulematta. Ja silloin siihen harvoin vastataan kohtuudella. Luonto osaa jopa ilmoittaa, millaista ravintoa keho kaipaa - jos vain osaisimme kuunnella...
Liikunnasta on tullut suorituspisteitä jakavaa tekemistä. Kaikki arkinen aktiivisuus ja tekeminen, mikä toisi edes hiukan luonnollista liikettä elämään, tehdään paikallaan kun taas kuntoliikuntaa tehdään mahdollisimman tehokkaasti ja ohjelmoidusti. Muuhun kiireiseen aikatauluun kellottaen.
Iltayö venyy television ääressä, vaikka keho on jo kauan sitten osoittanut uupumisen merkkejä. Kaapeli-TV kun tarjoaa aina jotain ajankuluksi. Eikä senkään niin väliä, onko ohjelma kovin korkeatasoista... ajankulua kuitenkin.

 

Kuva: Freedigitalphotos.net/adamr

Nämä ovat esimerkkejä siitä, kuinka olemme ajautuneet aina vain kauemmas luonnollisesta tavasta elää. Koomista on, että selvitäksemme tästä elämästä uskomme tarvitsevamme aina vain monimutkaisemman dieetin, kalliimman lisäravinteen tai jonkinlaisen laitteen. Tai asiantuntijan.
Valitettavasti ne saattavat monimutkaisuudessaan, hankaluudessaan ja epäkäytännöllisyydessään joskus jopa tappaa alkaneen aidon innon elää paremmin.
Ainakin hyvin harvoin ne saavat aikaan pysyvää muutosta. Orjallinen suoritus, kun ei palkitse. Ja ulkopuolisen on melkein mahdoton tietää, mikä meille oikeasti sopii.
Pientä tukea kyllä tarvitsemme kaikki aika ajoin, ja siinä jopa laitteet voivat olla apuna, mutta ei unohdeta, että osaamme itse parhaiten kertoa, mitä kehomme tarvitsee. Ja milloin.
Luonnollisesti.