Sukupolvi, joka kuolee nuorempana kuin vanhempansa...

Tämän niminen lasten ja nuorten terveyden puolesta puhuva kampanja oli aikanaan Kanadassa.
Aika puhuttelevaa, vai mitä?
Mutta eihän se voi olla totta! Eihän...?
Tuo on vain mainosmiesten keksimä iskulause, jotta pitäisimme lapsistamme parempaa huolta.
Vai onko sittenkään?

Mehän huolehdimme lapsista jo niin hyvin kuin vain voimme!
-Annamme rahaa,
-Kuljetamme harjoituksiin, harrastuksiin ja takaisin,
-Seisomme kentän laidalla ja kannustamme.
-Ravitsemme jälkeläisemme -  ja syötävää on, mistä valita. Jos me emme sitä tee, niin hyvinvoiva yhteiskunta tarjoaa sitä yllin kyllin, ja enemmänkin.
-Hankimme uusimmat laitteet ja kulutustavarat.
Mitä vielä pitäisi tehdä?
Eikö tämä jo riitä?

Totta.
Pidämme huolta melkein kaikesta,
Ja lapsiemme elämä on lisäksi fyysisesti paljon helpompaa kuin ennen.
Mutta tästä kaikesta huolenpidosta huolimatta...
-Lapsilla ja nuorilla on yhä enemmän ja yhä varhaisemmin tuki ja liikuntaelimistön vaivoja.
Mietipä, kuinka usein kuulet lasten valittavan niska-, hartia- tai selkäkipuja?
-Lapsien ja nuorten kehonpaino on ollut pitkään nousussa.
Miten jaksaa ylipainoinen lapsi arjessaan jatkossa, ja aikuisena?
-Teini-ikäisillä on alkanut ilmetä tyypin 2 diabetesta ja metabolista oireyhtymää.
Mitä tämä tarkoittaa tulevaisuudessa terveydelle ja työkyvylle, ja kuinka se vaikuttaa elämänaikaisiin sairaudenhoito- ja lääkekuluihin?
-Olemme arvioineet maksan rasvoittuvan noin 30 vuodessa, mutta modernia, passiivista elämää pienestä pitäen elävillä nuorilla rasvamaksa saattaa syntyä puolet nopeammin.
-Nuori parhaassa iässään ei jaksa myöskään suoriutua armeijan  kuntotesteistä kuten ennen.
Kestävyys- ja lihaskunto kun eivät kohene TV:tä katsomalla ja pelikonsolin tai tietokoneen ääressä istuskelemalla.
-Omassa tutkimuksessamme, ennen kouluikää ja varhaisessa nuoruusiässä passiivisilla lapsilla todettiin 17-vuotiaana paksummat ja jäykemmät valtimonseinämät kuin liikkuvammilla ikäisillään. Sydän- ja verisuonisairauksien alkavat merkit olivat siis näkyvissä jo tuossa iässä.

Totta. Huolehdimme lapsistamme hyvin.
Parhaalla mahdollisella tavalla.
Mutta voimmeko pitää heistä - ja itsestämme - jopa liian hyvää huolta?
Kehoa pitää toimintakykyisenä ja terveenä pitääkseen myös harjoittaa.
Jos elämässä selviää liian helpolla, onko tarvittaessa kykyä ja taitoa selvitä elämän fyysisistä - ja henkisistä - kuormista? Niihinkin matkan varrella törmää.
Vai sairastuuko ja taipuuko ylenpalttisen hyvinvoinnin ja huolenpidon saanut sukupolvi jo nuorempana kuin vanhempansa?
Tarkkaile ympäristöäsi ja kuuntele.
Luulen, että ymmärrät, miksi olen asiasta huolissani...

Edistämmekö hyvinvointia...vai jotain muuta?

Näin uuden vuoden kunniaksi en voi olla jatkamatta edellisen blogikirjoitukseni teemaa.
Haluan haastaa perinteisiä ajatuksiamme siitä, mikä hyvinvointiamme edistäisi.
Oikeasti.
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vahvemmin tunnen, että kurkottelemme usein vääriin suuntiin...tai ainakin liian kauas.

Onko ihme, jos emme tunne voivamme hyvin, jos kulutamme aikaa selailemalla sisustuslehtien loputtomia kuvia isolla rahalla rakennetuista luksuskodeista, muotikatalogien otoksia kalliista merkkivaatteista, ruokablogien toinen toistaan eksoottisemmista aterioista ja niiden aineksista tai elintapajulkaisujen markkinointikuvia hoikista trendivartaloista.
Sieltä kun löytyy aina parempia kuin itsellämme.
Niin se vain on.

Jos emme näe ja osaa arvostaa sitä, mitä meillä on, emme voi muuta kuin haikailla saavuttamatonta ja harmitella epäonnistumistamme.
Jo naapurin paremman näköiset ulkokuoret ja menestyksen merkit voivat olla riittäviä murskaamaan oman hyvän olon siemenet. Siitäkin huolimatta, että tiedämme, että se miltä ulospäin näytämme, voi todellisuudessa olla ihan muuta...

Olemmeko eläneet jo liian pitkään yltäkylläisyydessä, minkä seurauksena mikään ei tunnu enää miltään - ellei se ole kaikkea aikaisempaa parempaa, mullistavampaa ja sykähdyttävämpää?
Voiko hyvinvointia edes rakentaa ulkoisen varaan?

Hoikka vyötärö, uudenkiiltävä luksusauto, viimeisimmän muodin mukaiset urheiluvarusteet ja gourmet-ruoka monen tähden ravintolassa sekä jetsetmäinen TV-sarjojen maalaama onnellisuuden malli. Sinänsä ehkä hetken mukava lohtu, mutta ovatko ne kuitenkaan avaimia parempaan elämään?
Luulen, että olemme kaikki samaa mieltä,
Eivät ole, vaikka helposti niiden tavoitteluun sorrumme.
Työkaluiksi otamme kahlehtivat superdieetit, orjuuttavat liikuntaohjelmat ja meditaation salat.
Jotta tuntisimme olomme jälleen paremmaksi.

Entä, jos emme lähtisikään miettimään asiaa omasta kapeasta näkökulmasta, vaan koettaisimme löytää tapoja ja tekijöitä, jotka saavat meidät voiman paremmin - yhdessä.
Mikä tekee perheestä onnellisen?
Miksi jokin työpaikka onnistuu saamaan  työntekijänsä saavuttamaan uskomattomia tekoja ja voimaan silti erinomaisesti?
Miksi esimerkiksi Suomen kaltaisessa maassa on voitu niin pitkään niin hyvin?

Pitäisikö meidän alkaa rakentaa yhteistä hyvää. Jakamalla, kannustamalla, huolehtimalla ja opettelmalla tunnistamaan ja kylvämään todelliset hyvinvointimme siemenet.

Esitän paljon suuria asioita - itse asiassa suuria kysymyksiä.
Valitettavan vähän konkreettisia vastauksia.
Mutta sellaista elämä on.

Valmiita vastauksia ei ole - ja jos olisi, ne olisi annettu jo kauan aikaa sitten.
Siksi olemmekin alkaneet poukkoilla mainosmiesten luomien suuntaviivojen mukaan unohtaen ne perusasiat, joiden takia olemme eläinlajina menestyneet.
Ei vain kapeakatseisesti omaa hyvää tavoitellen, vaan yhdessä ihmiseläimen ainutlaatuista älykkyyttä hyödyntäan: ideoiden, mielipiteitä vaihtaen ja osaamistamme edelleen kasvattaen.
Toisiamme kuunnellen ja oppien.
Erilaisuudesta voimaa ammentaen, ja näin henkilökohtaista osaamista, voimavaroja sekä taitojamme maksimaalisesti yhteiseksi hyväksi hyödyntäen - mutta samalla kuin pikkukalaparvi, toisiamme turvaten.

Voisiko jossain tämän suuntaisessa olla todellisen hyvinvoinnin perusteet?
Mitä olemme valmiit sen eteen tekemään?