Taas on se aika vuodesta...

Taas on se aika vuodesta, kun yritämme olla mahdollisimman "kilttejä". Tehdä kaiken mahdollisimman hyvin. Myös käyttäytyä, hillitä - sekä kieltäytyä.
Lopputuloksena voi olla stressiä, uupumusta ja pettymyksiä.
Miksiköhän?
Esinnäkin onnistuneen joulun odotukset ovat suuret. Onhan kyseessä yksi suurimmista juhlista. Asetamme riman erityisen korkealle ja koetamme saavuttaa sen kaikesta muusta kiireestä ja elämänmenosta huolimatta. Voi käydä kuten kilpaurheilijalle: Jollei olemassaolevia olosuhteita oteta riittävästi huomioon, epätoivoinen pyristely ja liiallinen kurinalaisuus voivatkin kääntyä itseään vastaan. Huippusuoritus jää kauas odotetusta.

Tärkeämpää kuin tekninen suoritus, on se, mitä joulusta jää käteen. Enkä nyt tarkoita lahjavuoren korkeutta.
Joulu on juhla, johon kuuluu hyvä ruoka. Ateria, josta nautitaan yhdessä ja jota valmistellaan hartaudella. Silti monet meistä kokevat tästä pahaa oloa. "Taas tuli syötyä liikaa - kun oli tuo joulu!" Totta, asian voi tehdä monella eri tavoin, ja jonkinlainen maltti on valttia tässäkin, mutta tämä on yksi turhista murheista mummolassa. Muistammeko, mitä joku viisas on sanonut: "Tärkeää ei ole joulun ja uudenvuoden, vaan uudenvuoden ja joulun välinen aika". Sillä, miten elämme valtaosan vuodesta, on merkitystä. Joulusta on siis oikeus nauttia!

Joulu on levon ja rauhan juhla, joka antaa mahdollisuuden käpertyä vällyjen väliin ja lukea kirjan jos toisenkin. Hyvä niin. Mutta ei kannata unohtaa rentoutumisen liikunnallisia olomuotojakaan. Yhdessä vietetty ulkoiluhetki voi olla arkena harvinaista herkkua, mutta pidempien pyhien aikana sekin voi toteutua. Käytetään siis mahdollisuus hyväksi - ja samalla tulee tarvittaessa kulutettua muutama joulunsuklainen lisäkalorikin. Mutta ennen muuta tulee hankittua punaiset posket ja hyvä mieli. Niitä voi jopa alkaa haluta lisää - uudenvuoden ja joulun välillä...

Sanotaan, että lahjan saaminen on onni, mutta että lahjan antaminen lisää antajansa iloa vielä saajaakin enemmän. Joulu onkin hyvä aika kasvattaa omaa onnellisuutta - vaikka lahjojen antaminen itsessään ei pääasia olekaan. Enkä usko, että kukaan meistä kokee onnea haaliessaan lahjoja, joita kukaan ei tarvitse. Ehkä vain hetken harhan onnistuttuaan hankkimaan jokaiselle jotain...
Jos lahjoja annetaan, annetaan sellaisia, jotka sykähdyttävät eniten, eikä vain antamisen vuoksi. Muistetaan heitä, jotka lahjaa eniten tarvitsevat. Helposti tulemme ajatelleeksi fyysistä lahjapakettia, mutta rakkaimmat lahjat ovat tavallisesti ihan muuta.
Annetaan tänä jouluna läsnäolemisen lahja. Ihmisten onnellisuuden perusteista tärkein on tutkimuksen mukaan sosiaalinen verkosto, oltiin missä päin maailmaa tahansa. Perhe, ystävät, työkaverit jne.
Muistetaan läheisiämme niin, että he tuntevat oikeasti tulleensa rakastetuiksi. Unohdetaan kiire hetkeksi, annetan aikaa ja yhdessäoloa. Olemme itsekin sen arvoisia.
Jätetään älypuhelimet ja pikaviestittely. Otetaan yhteyttä henkilöön, joka on jäänyt huomiotta ja joka on vain silloin tällöin ollut mielessämme - tai vain tekstiviestin päässä.
Murretaan muureja ja annetaan omastamme.
Annetaan jopa anteeksi.
Ja teemme tästä joulusta, laulun sanoin, "joulun joulujen"...
NAUTINNOLLISTA JA RAKKAUDENTÄYTEISTÄ JOULUA!

Älylaite on huono lapsenvahti

Älylaitteiden määrä on kasvanut viimeisten vuosikymmenien aikana räjähdysmäisesti - ja niitä käyttävät aina vaan nuoremmat. Niiden avulla lapset ja nuoret voivat oppia, kuten vanhemmatkin.
Älylaitteet ovat käteviä käyttää ja ne helpottavat arkea. Laitteet ja sovellukset koukuttavat, joten niiden parissa voi vierähtää tunti jos toinenkin. Sen tietää jokainen älylaitetta käyttänyt...
Koska ne pitävät mielenkiintoa yllä, vanhemmille saattaa syntyä suuri houkutus rauhoittaa lapsi älylaitteen avulla. Laite kädessä lapsi jaksaa odotaa maltillisemmin, ei tee pahojaan eikä pitkästy matkustettaessa - ja saavat vanhemmatkin samalla ansaitun, pienen hengähdystauon.

Tulemmeko miettineeksi mahdollisia negatiivisia vaikutuksia, joita älylaitteet saattavat saada aikaan? Asioita, joita emme haluaisi jälkikasvullemme koskaan tuottaa...

Tuoreen kiinalaistutkimuksen (Zhao J ym. J Pediatr 2018) mukaan runsaasti älylaitteen ääressä aikaa viettävät 3-4-vuotiaat lapset ovat lihavampia. Tutkimuksen mukaan älylaitteen runsas käyttö oli yhteydessä myös unen kestoon sekä vanhempien ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen. Mitä enemmän lapsi vietti aikaa älylaitteen ääressä, sitä enemmän lapsella oli psykososiaalisia vaikeuksia.

American Academy of Pediatrics suosttelee esikouluikäisille korkeintaan tunnin ruutuaikaa päivässä.
Älylaitteetkin ovat hyvä renki, mutta huono isäntä. Ne eivät koskaan korvaa isää eivätkä äitiä, vaikka voivat hyvää tarjota - kohtuudella käyttettyinä. Runsas laitteen ääressä vietetty aika on poissa myös monesta muusta, myös kasvavan terveydelle tärkeästä leikistä ja liikunnasta.

Haluamme tarjota lapsillemme parasta mahdollista, mutta liika on liikaa tässäkin tapauksessa. Joskus emme ehkä tule ajatelleeksi, mitä lapsellemme pitkällä aikavälillä aiheutamme. Ei varsinkaan silloin, kun jokin toiminta hetkellisesti helpottaa varsin täyteen ahdettua arkea.

Mitä lapsi sitten loppujen lopuksi haluaa?
Me voimme opettaa lapsemme - kuten itsemmekin - haluamaan melkein mitä tahansa, mutta perustarpeet eivät silti miksikään muutu. Voimme kuvitella lapsen haluavan samaa kuin me tai sitä, mitä me aikuiset uskomme olevan lapselle hyväksi - tai josta ehkä itse pidämme. Lapsen toiveet saattavat kuitenkin olla kovin erilaiset. Jos niitä vain kuuntelisimme...

Mikään laite, oli kuinka hyvä ja edistyksellinen tahansa, ei tarjoa fyysistä läheisyyttä eikä opeta, kuinka toisen ihmisen kanssa toimitaan.
Lapselle - ja aikuiselle - tärkeintä on päästä riittävän usein rakastavaan syliin. Kokea inhimillinen läheisyys ja yhteenkuuluvaisuus. Vasta silloin tuntee oman arvonsa - ja pystyy jakamaan samaa muille. Emmehän laita lastamme katsomaan yksin elokuvaakaan, joten miksi istuttaisimme hänet yksin älylaitteen ääreen? Vain yhdessä tekemällä, asioita selittämällä sekä opettamalla annamme lapselle mahdollisuuden kehittyä.
Tämän enempää me emme loppujen lopuksi vaadi itsekään...emme, vaikka kehittyvä maailma niin joskus tuntuu toitottavan - tai vaikka hetkittäin ehkä niin uskomme.

Tieto, osaaminen ja taidot ovat tärkeitä elämässä pärjäämiseksi, mutta niin ovat ihmisten kanssa toimimisen taidotkin - niitäkin oppii vain harjoittelemalla.
Käyttäkäämme siis älylaitteita mahdollisimman hyvin, ottakaamme niistä irti se positiivinen hyöty, jonka voimme - mutta tehdään se kohtuudella ja yhdessä.
Näin opetamme lapset pitämään huolta itsestään - ja toisista...
Ehkä samalla opimme ja koemme jotain ihmeellistä, yhdessä lapsen kanssa!

Työhyvinvointi nousuun - mutta miten...?

Monissa yrityksissä työhyvinvointia on perinteisesti kohotettu yksittäisillä työhyvinvointitempauksilla - joista voi kyllä hetkeksi jutunaiheita kahvipöytään noustakin. Mutta mitä niistä jää käteen? Valitettavan pidemmän päälle melko vähän, ja kovin pian ollaan helposti taas samassa työmoodissa. Jokainen omassa pikku karsinassaan.

Miten hyvää oloa saisi lisättyä työpaikalle pidemmällekin aikavälille?

Kuinka usein toimimme? Helpoin tapa, on antaa vakiosumma määräajoin johonkin työntekijöiden valitsemaan hauskanpitoon tai ulkoistaa koko työhyvinvoinnin kehitystyö - mutta nämä eivät valitettavasti riitä. Onnistuminen vaatii oikeata tahtoa pitää huolta yrityksen tärkeimmästä voimavarasta, henkilökunnasta. Se vaatii panostusta yritysjohdolta ja esimiehiltä - mutta myös itse työntekijöiltä.
Yksittäisten työhyvinvoiniin nimissä järjestettyen tapahtumienkin välillä tulee olla jokin punainen lanka. Ne eivät voi perustua vain MUTU-tunteeseen, vaan taustalla tulee olla suunnitelmallisuutta. Jollain lailla toimenpiteet ja niille asetetut tavoitteet tulisi myös dokumentoida, ja niitä tulisi seurata.

Kehottaisinkin yrityksiä löytämään sopivan partnerin, joka auttaa ammattitaidollaan pureutumaan oikeisiin asioihin. Näin yritys voi kantaa kortensa työhyvinvoinnin kehittämiseksi, mutta saa kuitenkin keskittyä omaan erityisosaamiseensa. Työhyvinvoinnin käytännön toimista vastaa sitä ymmärtävä taho. Hyvässä yhteistyössä on sekin etu, että yritys voi itsekin oppia ymmärtämään, mistä työssä jaksamisessa, hyvinvoinnissa ja tuloksen tekemisessä on oikeasti kyse.

Kuuntelemalla ja ymmärtämällä yrityksessä vallitsevia olosuhteita ja ilmapiiriä - erityisesti työntekijöitä - voidaan tehdä suunnitelmia, joihin myös henkilökunta uskoo. Jokainen voidaan valjastaa hyvän asian puolesta - kukin omilla vahvuuksillaan ja panoksellaan.
Me olemme kaikki erilaisia. Taustoiltamme, arvoiltamme, mielenkiinnoltamme - ja elämäntilanteet vaihtelevat yksilöiden välillä suurestikin. Siksi kaikkia ei motivoi liikuntapäivä eikä kulttuurinautinto - eikä tarvitsekaan - mutta voimme oppia pitämään erilaisistakin asioista, jos ne tarjotaan sopivassa muodossa. Ja varsinkin, jos niihin voi myös itse vaikuttaa.

Työhyvinvointikampanjoita suunniteltaessa ei parane kuunnella vain esimerkiki liikunnallisimpia tai kulttuuri-intoisia, sillä silloin syntyy vain heidän näköisiään juttuja. Edes pomon henkilökohtainen hypetys ei aina muutu työntekijöiden tekemiseksi. Toisaalta on hyvä miettiä, kuinka yksittäisten yksilöiden innostus saataisiin käännettyä mahdollisimman monen eduksi.
Pelkkä tiedon jakaminen ja tekeminen tekemisen vuoksi eivät nekään yksinään kanna maaliin asti. Tarvitaan myös kaiken liikkeelle paneva tekijä, motivaatiota ja innostusta kasvattava voima: tunne.

Yrityksen pitäisi mielestäni pystyä tarjoamaan eri kohderyhmille heidän näköisiä aktiviteetteja, mutta samanaikaisesti koettaa rakentaa ymmärrystä eri tavalla toimivien ja ajattelevien välille. Sitä voisi kutsua työhyvinvoinnin ja yhteistyön sillanrakennukseksi. Muuttamalla fokusta ja tekemisen luonnetta aika ajoin mahdollisimman moni tulisi riittävästi huomioitua. Kun mennään näin kohti yhteistä tavoitetta, jokainen kokee olevansa huomioitu ja osana isompaa kokonaisuutta.
Määrätietoisella tekemisellä työhyvinvoinnista tulee osa elävää yrityksen strategiaa ja tavoitteita. Se ei ole enää pelkkää johdon jargonia ja sanahelinää. Henkilökunnan sitoutuminen lisääntyy, ja samalla suunnitelmallisuus sekä valittujen toimenpiteiden vaikuttavuus kasvavat.

Näin toimien voidaan jopa päästä maaliin: jaksetaan paremmin, tehdään myös työtä hyvässä yhteishengessä ja mukavassa ilmapiirissä, mutta silti yksilöllisesti...

Kenellä on vastuu - työhyvinvoinnista...

Työssä jaksamisesta ja työhyvinvoinnista puhutaan paljon.
Silloin puhutaan tavallisesti stressin tasosta ja työilmapiiristä eli siitä, miten hyvin työnantaja hoitaa velvollisuutensa - sanalla sanoen siitä kuinka hyvin työnantaja pitää huolta työntekijöistään.

Työnantajalla onkin liuta velvollisuuksia. Eikä kyse ole vain työstä maksettavasta palkasta, vaan kaikista niistä toimista, jotka pitävät huolta työntekijän jaksamisesta ja viihtymisestä. Työantajan kannalta tällöin puhutaan tuloksesta - onhan työn tekeminen loppujen lopuksi tuloksen tekemistä. Ei vain rentoa ja mukavaa kaveriporukassa hengailua, ajankulua työnantajan kustannuksella. Työhön kuuluvat aamuheräämiset tiettyyn aikaan, tiukat aikarajat ja stressaavat tilanteet sekä hyvässä yhteistyössä yhdessä muiden kanssa toimiminen.

Työntekijälle on päällimmäisenä kysymys siitä, millä mielellä töihin menee ja mitä on valmis työantajansa eteen tekemään. Parhaassa tapauksessa syntyy hyvä tulos, mutta se saadaan aina aikaan yhteistyössä - työnantajan ja työntekijän yhteisellä panoksella.

Samalla lailla yhteistyötä on työntekijän työhyvinvoinnin ylläpito ja parantaminen. Työantaja voi tehdä kaikkensa ja pomo kannustaa sekä huomioida alaistensa pienimmätkin saavutukset - rahallisestikin - mutta se ei kovin pitkälle kanna, ellei työntekijällä ole itsellään kykyä ja halua pitää huolta terveydestään ja hyvinvoinnistaan.
Ethän ymmärrä väärin, tämän tarkoituksena ei ole vierittää työnantajan vastuuta henkilökunnan hyvinvoinnista työntekijöille. Ei. Mutta ketään meistä ei voi auttaa tai tukea, jos emme halua tai pysty itsekin pitämään huolta itsestämme. En edes minä lääkärinä voi parantaa potilasta, jos hän ei ole valmis noudattamaan hoito-ohjeita…

Mutta kyse ei ole vain siitä. Samalla lailla kuin työpaikan ilmapiiri tai stressi heijastuvat kodin ilmapiiriin, kotona ilmenevät ongelmat näkyvät ja kuuluvat työpaikalla. Inhimillisinä olentoina emme yksinkertaisesti voi erottaa näitä kahta toisistaan - eikä meidän tarvitsekaan.

Työhän heijastuvat myös vapaa-ajan niukat yöunet, heikko fyysinen kunto ja huonosti hoidettu terveys. Mietipä, miten jaksat yllättävät työpäivän käänteet ja kuormittavat tilanteet, jos jokin edellä mainituista perusasioista ei ole kohdallaan? Ja niitä ei työnantaja voi hallita – ei vaikka kuinka haluaisi. Ne ovat työntekijän omalla vastuulla.

On hyvä muistaa, että jaksamisesta ja terveydestä huolehtiminen eivät ole vähäsimmässäkään määrin itsekkyyttä, vaan järkevää huolenpitoa - itsestä. Se on varmistus siitä, että pystymme tekemään sitä, miksi olemme olemassa: nauttimaan siitä mitä teemme – niin työssä kuin vapaa-ajalla…  

Työhyvinvointi on sen verran tärkeä asia, että jatkan aiheesta seuraavissakin blogeissani. Mietin mm. sitä, millaisin toimin työhyvinvointia voisi parantaa, miten se kannattaisi tehdä ja minkälaisten vaihtoehtoja on tarjolla.

Siihen saakka, hyvää työintoa ja jaksamista - vapaa-ajallakin!

Ei ole parasta ennen päiväystä...

Paljon mietitään ikää ja sen mukanaan tuomia vaikutuksia.

Elämme pidempään ja se antaa mahdollisuuden olla aktiivinen sekä nauttia - mutta vain, jos pidämme itsestämme huolta.
Ihan sama sääntö kuin ikäihmisiä koskee nuorta koululaista ja opiskelijaa. Riittääkö virtaa vielä koulupäivän jälkeen? Missä kunnossa keho ja mieli on?
Entä perhearjessa tai uraputkessa painiva aikuinen, kuinka paljon hänellä riittää intoa ja energiaa arjen työn jälkeen?

Usein on kyse yksinkertaisesti fyysisestä kunnosta ja sen antamasta lisäenergiasta sekä kehon eri elinryhmiä hoitavasta voimasta. Moderni elämä - niin työssä kuin kotona - ei paljoa fyysisiä ponnistuksia vaadi, joten liikettä pitää alkaa hakea muualta. Tämä tarkoittaa sitä, että päivän rajatuista tunneista pitää alkaa "varastaa", jotta ehtii liikkua suositusten mukaan.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta voisi paremmin?
Hyvä uutinen on se, että milloin tahansa voi aloittaa, ja pienetkin teot auttavat. Lihaskunto, tasapaino ja kehon koordinaatio ovat erinomaisen tärkeitä iän karttuessa, jotta toimintakyky ja itsenäisyys säilyvät. Mutta nykyään jo teini-ikäisillä alkaa olla tuki- ja liikuntaelinvaivoja, tavallisesti liian vähäisestä liiikunnasta ja runsaasta paikallaanolosta sekä stattisista asennoista johtuen. Keho kun ei ole saanut kasvaessaan harjoitella toimimaan niin kuin sen pitäisi. Mitä tämä tarkoittaa muutaman kymmenen vuoden päästä...?

Paljonko sitten pitää tehdä, ja miten nopeasti vaikutukset alkavat näkyä?
Lihaskunto kehittyy treenatessa hyvinkin nopeasti. Jo muutamassa viikossa lihakset, niiden voima ja koordinaatiokyky kehittyvät - iästä riippumatta. Aerobinen kuntokin paranee muutamassa kuukaudessa selvästi. Tavallisesti positiivisia muutoksia alkaa tuntea jo nopeamminkin, sillä mm. lihasaktiivisuuden ja yleisen vireystason sekä mielialan nousu ovat liikunnan melko lailla välittömiä vaikutuksia. Eikä taida nykyihmiselle olla pahitteeksi sekään, että säännöllinen liikunta parantaa myös unen laatua, kun päivään tulee selvempää fyysisen aktiivisuuden ja levon luonnollista vaihtelua.
Mutta elämä ei ole pelkkää liikuntaa, vaan hyvinvointimme koostuu erilaisista paloista. Tunnista juuri se osa-alue, joka on Sinun hyvinvoinnillesi tärkein, ja ole valmis panostamaan siihen, niin saat kaikkein parhaat tulokset. On kyse sitten kunnon kohentamisesta, ravitsemuksesta, levosta ja palautumisesta, henkisestä hyvinvoinninsta tai sosiaalisesta kanssakäymisestä - ne ovat kaikki tärkeitä. Jonain hetkenä jokin niistä saattaa olla vain muita tärkeämpi...ja vain sinä pystyt sen tunnistamaan!

On totta, että emme ole 80 vuoden iässä fyysisesti samassa kunnossa kuin 18-vuotiaina, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa pitää itsestään parempaa huolta. Mielenkiintosita on, että ne, joilla lähtötaso on alhaisin, saavat hyödyt kaikkein nopeimmin ja heillä tulostaso - tai hyvinvointi - paranevat kaikkein selvimmin. Ja ikäkin on loppujen lopuksi vain luku...

Joskus käytän vertausta, että hyvinvointi on kuin hammasterveys: sitä ei kannata alkaa hoitaa vasta sitten, kun hampaissa on reikiä. Purukalustosta on pidettävä huolta joka päivä. Sen olemme jo melko hyvin oppineet - mutta koska alamme pitää kehostamme ja mielestämme yhtä hyvää huolta...
Minun mielestäni sen aika on nyt!

Haaveista totta...?

Luin mielenkiintoisen artikkelin Yalen kansallisen Singaporen yliopiston tutkimuksesta, jossa selvitettiin intohimon merkitystä menestymisen taustalla. Se herätti mietteitä siitä, mikä intohimon merkitys on terveyden ja hyvinvoinnin tavoittelussa. Saavuttavatko parhaan tuloksen ne, joilla on vahvin vakaumus ja voimakkain intohimo päästä tavoitteeseen? Vai olisiko jokin muu vaihtoehto parempi...?

Meitä kannustetaan usein löytämään intohimo, jotta jotain saavutamme.
Uskon, että se onkin hyvä asia. Tunne on tärkeä elementti kaikessa tekemisessä.
Konemaisesti toimien toimimme tehottomasti ja kaavoihin kangistuen. Nautimme myös vähemmän siitä, mitä teemme. Työssä ja arjessa. Kaikkialla.
Ehkä tässä ei olekaan kaikki!

Jos oikein fiksoituu päämäärään, eikä sitä jostain syystä saavuta, saattaa jopa lannistua. "Ei sitä minulle ollut tarkoitettukaan!", voi tokaista ja siirtyä seuraavaan asiaan. Samalla lailla tiukasti uutta maalia kohti tuijottaen.
Avoimin mielin olemme sitä vastoin vastaanottavaisempia ottamaan käyttöön uusia tapoja toimia - ja tarvittaessa muuttamaan hiukan suuntaakin. Samalla todennäköisyys, että onnistumme, voikin olla suurempi.

Halu, ja mahdollisuus, kasvaa ja oppia uutta on yksi ihmisen kehittymisen, mutta myös onnellisuuden, perusteita. Tätä tukevat monet tutkimukset. Ehkä onnistuminen ei olekaan kiinni vain siitä, mitä ympäristö antaa tai ottaa. On helppo sanoa, että "työpaikka tai ympäristö ei tarjoa mahdollisuutta kehittyä tai muuttua" - ja ne voivat toden totta rajoittaa - mutta kuinka paljon on mahdollisesti myös kysymys siitä, ette emme anna ympäristölle mahdollisuutta antaa meidän kehittyä - ja itsellemme onnistua? Onko loppujen lopuksi pitkälti kyse omasta asenteesta?

Sama pätee tunteista suurimmassa. Rakkaudessa. Mietipä itse: Onko varma, että löydät tyydyttävän partnerin ja unelmien parisuhteen, jos odotusarvosi on vain ja ainoastaan täydellisessä puolisossa, vai voisiko todellinen rakkaus olla jonkinlainen avoin kasvu- ja oppimisprosessi? Voisiko se olla tunne, joka syvenee ja kasvaa, jos vain annamme sille mahdollisuuden muotoutua ja kasvaa? Oppisimme oikeasti rakastumisen jälkeen rakastamaan...

Jollain kummalla tavalla avoimesti maailmaa tarkastelevan ja siitä jatkuvasti oppivan filosofia kuulostaa myös paljon armollisemmaltakin. Mietipä tätä seuraavalla kerralla, kun harkitset liikunnan lisäämistä, terveellisempää ravitsemusta, parempaa lepoa ja palautumista tai parempaa painonhallintaa. Itsekurin ja ehdottomuuden sijaan voisimme oppia tekemään asioita uudella tavalla. Niin, että ne meille kulloinkin parhaiten sopivat  - ja olla silmät ja korvat avoinna, jotta löydämme ne.

Singaporelaistutkimuksen lopputulos muuten oli, että ne, joilla on avoin mieli ja halu kehittyä, saattavat saavuttaa enemmän kuin intohimoiset ja fiksoituneet päämäärän tavoittelijat.
Uskon, että näin on myös terveyden ja hyvinvoinnin tavoittelussa.
Ei ole vain yhtä totuutta, ja totuus voi ajan kuluessa sekä elämäntilanteiden mukaan vaihdella. Keinoja on monia. Tämän hyväksyminen auttaa myös onnistumaan.  Helpottaakin...

Tutkittua tietoa ...ja inhimillisyyttä

Tutkittu tieto on kaiken hyvän hoidon ja ohjauksen perusta.
Vain niitä seuraten toimimme eettisesti oikein.
Mutta se, miten tietoa käytäntöön sovellamme, on ainakin yhtä tärkeää.

Usein tutkimusasetelmat ovat joiltain osin - pakostakin - rajallisia, ja tulokset sen vuoksi yksinkertaistettuja. Ne kun eivät voi täydellisesti kuvata monimuotoista maailmaa, eivät siis kaikkia, esimerkiksi terveyteen vaikuttavia, tekijöitä.
Monet "tekniset" tutkimusasetelmat eivät voi ottaa huomioon inhimillisiä tekijöitä - ei vaikka ne kuinka hyvin suunniteltaisiin - tai sitten tutkittavat valitaan asetelman vuoksi hyvin kriittisesti, mikä vie tuloksia kauemmas elävästä elämästä.

Ethän ymmärrä kirjoittamaani väärin. Edellä luettelemani puutteet eivät tee tutkimuksesta turhaa tai väärää - kyse on ennemminkin siitä, miten niitä tulkitsemme, ja sovellamme. Meidän pitää ymmärtää, mitä tutkitaan ja miten tutkimus on tehty, jotta emme tee vääriä johtopäätöksiä.
Tutkimustulokset esitetään usein taulukoina, tilastollisina merkitsevyyksinä tai riskisuhteina. Ne ovatkin tärkeitä, mekaanisia työkaluja tuloksia arvioitaessa. Niissä nähdään kuitenkin harvoin lukujen takana oleva ihminen - tai ainakin se on usein rajallista.

Otetaanpa esimerkiksi ravitsemussuositukset, jotka kertovat terveellisemmistä ja epäterveellisimmistä vaihtoehdoista, esimerkiksi suolasta ja sokerista, rasvan tai hiilihydraattien määrästä ja laadusta, tai vaikka erilaisten lihojen syömisen vaikutuksista. Suuret ja laadukkaat väestötutkimukset ovat osoittaneet, minkälaisella ravitsemuksella on terveyteen väestötasolla positiivinen yhteys, tai vaikutus.
Mutta toisaalta, vaikka kuinka mahtipontisesti ja autoritäärisesti kieltäisimme asiakkaalta lisätyn suolan ja sokerin käytön, emme välttämättä saavuta haluttua hyvää terveyttä. Eikä tutkimus sitä paitsi absoluuttista kieltoa suositakaan. Rasvoja tarvitaan ravinnossa, mutta silti usein törmään asiakkaisiin, jotka pyrkivät "rasvoja 0%" - tavoitteeseen. Tämä on yksi esimerkki tutkimustulosten vääränlaisesta yksinkertaistamisesta, joka voi johtaa suornaisiin ongelmiin, kun "äärimmäisen terveellisesti elävän" ihmisen elimistö ei saa mm. soluseinämien ja hormonien tuottamiseen tarvittavaa rakennusainetta.

Tutkimustulosten soveltamisen sudenkuopissa ei ole kuitenkaan kyse vain vääristä tulkinnoista, vaan ennemminkin siitä, että elämä ei ole pelkkää milligrammojen ja ravitsemuksen osien hienosäätöä. Absoluuttiset kiellot voivat muuttua ihmisen mielessä jopa huutomerkeiksi, jotka kasvavat sitä suuremmiksi, mitä enemmän niitä kiellämme. "Ei suklaata, ei suklaata!" -kielto saa meidät loppujen lopuksi joka päivä ruokaostoksilla käydessämme noteeraamaan juuri sen asian, jonka yritämme voimakkaimmin mielestämme, ja elämästämme, pyyhkiä.

Toinen asia, jonka usein unohdamme - niin absurdilta kuin se kuullostaakin - on ihminen. Olemme inhimillisiä olentoja, joita eivät ohjaa pelkät tiukat ohjenuorat eivätkä tilastollisesti harvinaisen korkeat tilastolliset p-arvot - vaikka niiden avulla yritämme aika usein valintoihin vaikuttaa. Päätöksiimme vaikuttavat faktoja enemmän elämäntilanteet ja niiden sallimat mahdollisuudet, mielialat, hetken mielijohteet sekä yksilölliset arvot ja tunteet. Tiesitkö, että teemme valintamme harvoin vain tiedollisesti asioita puntaroiden.

Inhimillisyyttä on se, että otamme huomioon ihmisen henkilökohtaiset tarpeet, arvot ja pystyvyyden tunteen. Omaa uskoa kun ei voi kenellekään myydä - ei vaikka kuinka kauniita korulauseita latelisi. "Liikunta tuo hyvän olon" -julistus voi karistaa ei-uskovaisen viimeisenkin hyvän aikomuksen alkaa liikkua - ellei sitä saa tehdä omalla tavalla ja omassa aikataulussa.

Jotta oikeasti auttaisimme yksilöä soveltamaan tutkittua tietoa, meidän pitää tietysti tietää ja tunnistaa hyvä tutkimus - mutta samanaikaisesti meidän pitää myös ymmärtää asiakasta. Opetellaan siis, sen sijaan että julistaisimme, kuuntelemaan.
Jakamaan hyvää tietoa, inhimillisesti.
Ja paremmin tuloksin...

Uudenlaista asennetta terveyden ja hyvinvoinnin tukemiseksi

Tällä kertaa käytän hyväksi jo kerran, muuta tarkoitusta varten tekemääni kirjoitusta.

Alla on linkki blogi-kirjoitukseeni, joka julkaistiin hiljattain Work Goes Happy -sivustolla (wgh.fi).
Helsingin Work Goes Happy -tapahtuma, jossa minäkin olen puhumassa, on Wanhassa Satamassa 15.3.2018.
Tervetuloa virittäytymään tunnelmaan ja voimaan hyvin - työssä ja vapaa-ajalla!

http://www.wgh.fi/uudenlaista-asennetta-terveyden-ja-hyvinvoinnin-tukemiseksi/

Jos linkki ei toimi, kopioi se selaimesi osoitekenttään.

Mitä, jos joku unohtaa Sinut?

Edellisestä blogikirjoituksestani on vierähtänyt aikaa.
Ehkä tarvitsin hiukan etäisyyttä. Omaa rauhaa.
Hetken hengähdystauon. Pienen tovin omillani.
Aikaa saada kiinni ajatuksistani - joita on välillä niin paljon, ettei niistä ota kukaan selvää.
Ette tekään aina... :-)
Voin kai tällaisen pienen mietintätauon ottaa. Hetken itselleni, kun siltä tuntuu. Niin pitäisi jokaisen, joskus.
Tietoisesti unohdin hetkeksi teidätkin, blogini seuraajat.

Entä, jos joku unohtaakin minut, tai Sinut - vaikka emme sitä toivoisi? Silloin, kun kaipaisimme jonkun viereemme...

Muistan, kun kerran puhuin yleisölle liikunnan tärkeydestä. Kerroin, miten monin eri tavoin liikunnasta hyötyy. Yleisö nyökytteli. Lisäsin vielä, kuinka paljon enemmän meitä liikuttaisi, jos tekisimme sen jonkun, esimerkiksi ystävän tai puolison, kenen tahansa kanssa. Jakamalla hetken voisimme saada vielä enemmän. Saisimme lisävoimaa toisesta silloin, kun ei itse saa itseään liikkeelle. Juttelisimme ja purkaisimme vaikka sydäntä liikkuessa, tai nauraisimme pienille elämän harmituksille, jos siltä tuntuu. Voisimme joskus nauraa itsellemmekin.

Esityksen jälkeen juttusilleni tuli kuuromykkä nainen, joka kiitti esittämistäni ajatuksista - mutta samaan hengenvetoon kritisoi tulkin välityksellä sanomaani.
-Kenet minä voisin pyytää liikkumaan kanssani? Koetin muotoilla sopivaa vastausta, mutta ennen kuin ehdin löytää tarpeeksi viisaita sanoja, hän jatkoi.
-Kenen kanssa ja miten minä puhuisin, hän kysyi ja levitti havainnollisesti käsiään aivan kuin kertoen, että eihän kukaan puhu hänen kieltään.

Juuri niin kuin nainen sanoi, me saatamme jopa tiedostaa, että kaipaisimme kaveria - mutta emme silti tiedä kuinka edetä. Yhtä avuttomia voimme olla rajan toisella puolella: emme tiedä kuinka lähestyä, vaikka niin haluaisimmekin.
Kuinka moni nuorista kertookaan potevansa yksinäisyyttä, vaikka ovat yhteydessä kaveriensa elämään käytännössä 'on line'?
Miten moni vanhempi tai isovanhempi kokee elävänsä omaa siiloutunutta ja yksinäistä elämää, kun joka sukupolvi sinnittelee omaa elämäänsä järjestellen. Omia liikuntavuoroja kalenteriinsa kirjaten.
Kuinka saisimme eri lähtökohdista tulevat ihmiset puhumaan samaa kieltä?

Ei ole enää niin luonnollista olla ihmiseen "oikeasti" yhteydessä. Ei vain SOME:n kautta tai pikaisella tekstiviestionnittelulla. Kasvotusten ja kädestä kiinni pitäen.
Mitä minä sanoisin? Mitkä sanat valitsisin?
Lähimmäinen voi kuitenkin olla vain yhden pienen kysymyksen ja yhteydenoton päässä. Se ei useinkaan vaadi sen enempää. Teemme asiasta ehkä hankalampaa kuin se oikeasti on.
Voi olla, että joku jopa odotta yhteydenottoasi.
Mutta yhtä se onnistuakseen vaatii.
Halua lähestyä ja ensimmäistä siirtoa. Avoimuutta ja halua ymmärtää.
Hankalimmaksi koemme tilanteen silloin, kun pitäisi ottaa osaa toisen suruun.
Suurimmassa surussakaan oleva ihminen ei kuitenkaan odota suuri sanoja eikä ammatimaisia lohduttajan taitoja. Se riittää, että hänet huomioidaan. Että hänet otetaan syliin, hänen kanssaan itketään tai häntä kuunnellaan.

Kysytään siis, jos joku toinen haluaisi tänään seuraa iltalenkille, tai pyydetään spontaanisti kauan hiljaa ollut tuttu mukaan jumpparyhmään.
Kysytään edes.
Raotetaan ovea ja tarjotaan kättä.
Madalletaan sukupolvien välistä kuilua - ja opitaankin toisiltamme.
Poistutaan hetkeksi omasta pikku kuplastamme ja samalla tavalla ajattelevien kavereiden piiristä.
Opitaan ymmärtämään. Toisiamme.
Liikutaan ja liikutetaan.
Yhdessä.
Enemmän.