Ehkä tarvitsin hiukan etäisyyttä. Omaa rauhaa.
Hetken hengähdystauon. Pienen tovin omillani.
Aikaa saada kiinni ajatuksistani - joita on välillä niin paljon, ettei niistä ota kukaan selvää.
Ette tekään aina... :-)
Voin kai tällaisen pienen mietintätauon ottaa. Hetken itselleni, kun siltä tuntuu. Niin pitäisi jokaisen, joskus.
Tietoisesti unohdin hetkeksi teidätkin, blogini seuraajat.
Entä, jos joku unohtaakin minut, tai Sinut - vaikka emme sitä toivoisi? Silloin, kun kaipaisimme jonkun viereemme...
Muistan, kun kerran puhuin yleisölle liikunnan tärkeydestä. Kerroin, miten monin eri tavoin liikunnasta hyötyy. Yleisö nyökytteli. Lisäsin vielä, kuinka paljon enemmän meitä liikuttaisi, jos tekisimme sen jonkun, esimerkiksi ystävän tai puolison, kenen tahansa kanssa. Jakamalla hetken voisimme saada vielä enemmän. Saisimme lisävoimaa toisesta silloin, kun ei itse saa itseään liikkeelle. Juttelisimme ja purkaisimme vaikka sydäntä liikkuessa, tai nauraisimme pienille elämän harmituksille, jos siltä tuntuu. Voisimme joskus nauraa itsellemmekin.
Esityksen jälkeen juttusilleni tuli kuuromykkä nainen, joka kiitti esittämistäni ajatuksista - mutta samaan hengenvetoon kritisoi tulkin välityksellä sanomaani.
-Kenet minä voisin pyytää liikkumaan kanssani? Koetin muotoilla sopivaa vastausta, mutta ennen kuin ehdin löytää tarpeeksi viisaita sanoja, hän jatkoi.
-Kenen kanssa ja miten minä puhuisin, hän kysyi ja levitti havainnollisesti käsiään aivan kuin kertoen, että eihän kukaan puhu hänen kieltään.
Juuri niin kuin nainen sanoi, me saatamme jopa tiedostaa, että kaipaisimme kaveria - mutta emme silti tiedä kuinka edetä. Yhtä avuttomia voimme olla rajan toisella puolella: emme tiedä kuinka lähestyä, vaikka niin haluaisimmekin.
Kuinka moni nuorista kertookaan potevansa yksinäisyyttä, vaikka ovat yhteydessä kaveriensa elämään käytännössä 'on line'?
Miten moni vanhempi tai isovanhempi kokee elävänsä omaa siiloutunutta ja yksinäistä elämää, kun joka sukupolvi sinnittelee omaa elämäänsä järjestellen. Omia liikuntavuoroja kalenteriinsa kirjaten.
Kuinka saisimme eri lähtökohdista tulevat ihmiset puhumaan samaa kieltä?
Ei ole enää niin luonnollista olla ihmiseen "oikeasti" yhteydessä. Ei vain SOME:n kautta tai pikaisella tekstiviestionnittelulla. Kasvotusten ja kädestä kiinni pitäen.
Mitä minä sanoisin? Mitkä sanat valitsisin?
Lähimmäinen voi kuitenkin olla vain yhden pienen kysymyksen ja yhteydenoton päässä. Se ei useinkaan vaadi sen enempää. Teemme asiasta ehkä hankalampaa kuin se oikeasti on.
Voi olla, että joku jopa odotta yhteydenottoasi.
Mutta yhtä se onnistuakseen vaatii.
Halua lähestyä ja ensimmäistä siirtoa. Avoimuutta ja halua ymmärtää.
Hankalimmaksi koemme tilanteen silloin, kun pitäisi ottaa osaa toisen suruun.
Suurimmassa surussakaan oleva ihminen ei kuitenkaan odota suuri sanoja eikä ammatimaisia lohduttajan taitoja. Se riittää, että hänet huomioidaan. Että hänet otetaan syliin, hänen kanssaan itketään tai häntä kuunnellaan.
Kysytään siis, jos joku toinen haluaisi tänään seuraa iltalenkille, tai pyydetään spontaanisti kauan hiljaa ollut tuttu mukaan jumpparyhmään.
Kysytään edes.
Raotetaan ovea ja tarjotaan kättä.
Madalletaan sukupolvien välistä kuilua - ja opitaankin toisiltamme.
Poistutaan hetkeksi omasta pikku kuplastamme ja samalla tavalla ajattelevien kavereiden piiristä.
Opitaan ymmärtämään. Toisiamme.
Liikutaan ja liikutetaan.
Yhdessä.
Enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti